KOIRAMATKAA KOHTA 34 VUOTTA                               

NÄIN SE ON MENNYT...

MINUSTA JA ELÄIMISTÄ

Eläimet ovat olleet aina läsnä elämässäni ja olen aina rakastanut kaikenlaisia eläimiä liskoista hevosiin:) Synnyinkotini maaseudulla on ollut  varmasti yksi vahva tekijä  eläinrakkauden ja ylipäänsä luontoyhteyden syntyyn, josta saan olla kiitollinen edelleen. 

Lapsuuden kodissani oli ajokoira ja metsästysharrastus tuli tutuksi jo tuolloin. Vanhempani metsästivät jäniksiä sekä lintuja. Jänismetsästykseen käytettiin ajavaa koiraa, mutta linnustuksessa meillä ei ollut käytössä koiraa lainkaan. Tämä aiheutti tietysti haasteita pudonneen riistan talteenotossa. Lintuja pääsi haavakkoina karkuteille tai täysin kadoksiin vaikeiden maasto olosuhteiden vuoksi. Isäni joutui joskus itse noutamaan järvelle pudonneen riistan, kun käytössä ei ollut koiraa saati venettä. Ehkä tästä syystä ajatus noutavasta koirasta alkoi itämään jo tuolloin.

Ollessani nuori seurustelin ja minäkin hankin metsästyskortin sekä osallistuin metsästykseen. Kaverini omisti ajokoiran, mutta lintukoira puuttui edelleen. Yhdessä tuumin sitten aloimme pähkäillä noutavan koiran hankintaa. Varmasti pähkäilimme monia rotuja, mutta poikaystäväni tuttavalla oli aikoinaan ollut labradorinnoutaja. Noutaja oli osoittautunut hyväksi metsästyskoiraksi ja muutoin mukavaksi koiraksi. Näimpä lähdimme kartoittamaan noutajatarjontaa Nuusku lehdistä, joita saimme luettavaksi. Lehdistä selailtiin eri kenneleiden esittelyjä sekä mainoksia. Soittelimme eri kenneleihin ja tiedustelimme koiraa metsästyskäyttöön. Kenneleistä yksi osoittautui selvästi eniten metsästyskäyttöä vaalivaksi, joten pirautimme Kennel Ethusaniin. Raija Matikainen(Viidanoja) kertoi koiristaan ja niiden taustoista. Saimme kuulla, että kyseisessä kennelissä oli useita käyttövalioita ja erityisen hyvin metsästyskokeissa menestyneitä koiria. Jalostukseen käytettävät koirat olivat myös metsästyskäytössä aktiivisesti. Kävimme tutustumassa  kenneliin ja jätimme varauksen tulevaan pentueeseen.  Sitten helmikuussa 1990 saimme ilmoituksen, että kenneliin oli syntynyt pentue sekä pari urospentua, jollaista mekin halusimme. Annoimme kasvattajalle valtuudet valita juuri meille sopiva yksilö, joka soveltuisi hyvin metsästyskäyttöön. Näin tapahtui ja huhtikuun alussa meille muutti labradorinnoutajan urospentu, joka sai nimekseen Niko.
 

KOHTI KENNELNIMEÄ

Nikon muutettua huusholliin olimme pakahtua onnesta. Niin suloinen pikkupentu, josta alkoi melkoisella vauhdilla kasvaa komea uroskoira. Nikoa koulutettiin aktiivisesti ja pyrimme toimimaan kasvattajalta saatujen ohjeiden mukaan. Pilliluoksetuloa, metsälenkkejä, hihnaharjoituksia ja noudon alkeita tehtiin innokkaasti joka päivä. Melko nuorena pentuna Niko osoitti olevansa itsenäinen ja  riistaviettinen noutaja. Myös urosmaiset piirteet näkyivät luonteessa ja Niko haastoi heti, mikäli johtajaa ei talossa ollut . Niko pääsi metsälle jo ensimmäisenä syksynä ja nouti sorsia todella mallikkaasti. Koiralla oli lahjoja, se huomattiin heti.

Käytin Nikon myös noutajien taipumuskokeessa heti vuoden ikäisenä sekä parissa metsästyskokeessakin, vaikka omat ohjaajataidot olivat mitä olivat. 

Innostuimme noutajaharrastuksesta ja aloimme mieliä toista koiraa jo ennen kuin Niko oli ehtinyt täyttää vuotta. Saimme Ethusan kennelistä sijoitukseen nuoren narttukoiran Gimulin, sekä pian myös jo nelivuotiaan narttukoiran Lintan.  Narttujen tulo taloon aiheutti tietysti omat haasteensa. Niinhän siinä lopulta sitten kävi, että Niko päätti ruveta sulhoksi Lintalle, jolla oli juoksut menossa. Näppärästi mahtui labradoriuros rivitalon tuuletusikkunasta takapihalle, ja ennen kuin ehdin hätiin, olivat koira jo kiinni toisissaan. Tapauksen seurauksena Lintta synnytti vahinkopennut ja tästä se kasvatusura taisi sitten alkaa - silkasta vahingosta. 

Etsusan Linttakinttu opettikin sitten minulle koiranohjaajan taitoja ollessaan luonteeltaan herkkä, mutta melko itsepäinen. Lintta oli kuitenkin jo pitkälle koulutettu kun se tuli meille, joten pääsin suoraan voittajaluokkaan kokeilemaan onneani. Onnea oli todellakin matkassa, sillä ensimmäistä kertaa Linttaa ohjatessani saimme voittajaluokan ykköstuloksen. Olin tuolloin 19-vuotias nuorukainen, joten olihan se mielenpainuva reissu:)-

Vuodet vierivät ja elämäntilanteet muuttuivat.  Anoin oman kennelnimen Merjatuulian ja ensimmäinen pentue syntyi vuonna 1995. Pennut olivat Nikon pojan Remun sekä Gimulin tyttären Kikan yhteisiä lapsia. Jätin Gimulin pentueessa itselleni nartun sekä myös Lintan ja Nikon pentueessa nartun ja urospentu meni vanhemmilleni.

Kennelin nimi syntyi lopulta  pitkän harkinnan tuloksena. Päädyin ottamaan oman nimeni kennelin tunnukseksi. Kasvattajaurallani en ole keskittynyt varsinaisesti maineen ja kunnian tavoitteluun. Alkuaikoina minullakin tietysti on ollut haaveita menestyä ja hankkia statusta erilaisten titteleiden avulla. Vuosikymmenten ajan olen koirien kanssa harrastanut jos jonkunlaista lajia. Noutajien metsästyskokeet ovat olleet tutuin laji ja sitä on tullut harrastettua monen koiran kanssa eri tasoisesti - kenenkään kanssa en kuitenkaan ole jauhanut lajia valiotasolle saakka.  Vaikka harrastustaipaleen alkumetreillä oli väliin suuriakin tavoitteita ja haaveita saada menestystä itselle kasvattajana ja koiralle koirana,  alkoi se vuosi vuodelta tuntua yhä merkityksettömältä.

Elämää on eletty normaalisti. Perheen perustaminen ja sen tuomat kiireet ovat rajoittaneet koiramaisia menojakin tietyissä vaiheissa. Silti  koirat ovat kuitenkin mukana kulkeneet, vaikka monenlaisia haasteita ja menetyksiäkin on matkalla ollut. 

Nykyään Itselleni kasvattajana on tärkeintä havaita omaako koira rodulle tyypilliset taipumukset metsästyskoirana ja samalla myös ystävällisenä perheenjäsenenä. 

Lauman kanssa matkalla

Nykyään koirat ovat meille persoonallisia perheenjäseniä. Kaikkine piirteinen meille rakkaita ja arvokkaita. Saavat olla koiria ja elää lajityypillisesti meidän pikkulaumassa aina viimeiseen matkaan saakka. Matkustamme mielellään koko lauman voimin ja lempipaikkamme on ehdottomasti Lappi.